Olen taas potenut äitinä olemisen tuskaa kuluneen viikon ajan. Aluksi tuskaa aiheutti päiväkodin uusi lastentarhanopettaja. Tämän illan uutuusneuroosini aiheutui Ellasta ja Aleksista.
Asia kerrallaan. Olen tuskastunut tenavan ryhmän uusimpaan vahvistukseen, tammikuun alkupuolella aloittaneeseen lastentarhanopettajaan. En tiedä, mitä siellä lastentarhanopettajakoulussa opetetaan esimerkiksi palautteenannosta, mutta ilmeisesti esimerkiksi hampurilaismallista ei vielä kasvatustieteellisissä tiedekunnissa olla kuultu. On aivan ihastuttavaa hakea lasta aikaisen aamun ja kiireisen työpäivän jälkeen päiväkodista ja kuulla jo portilla narisevalla äänellä todettu negatiivisuutta lemuava ikävänsävyinen kommentti päivän kulusta. Ei hyvää sanaa missään, ei ikinä. Tänään oli sitä, tänään oli tätä, mutta mikä tärkeintä, aina on jokin keturallaan, eikä tenavan osalta ilmeisesti tämän kasvatusalan ammattilaisen silmissä ikinä mikään hyvin. Muilta hoitajilta sitä positiivistakin palautetta tulee, joten tilanne ei kokonaisuudessaan voi olla niin toivoton, kuin minun annetaan toisen opettajan taholta ymmärtää. Sama negatiivisuus toistuu muuallakin; erehdyin kysymään eräästä asiasta samalta narisijalta - sain vastaukseksi yhtä ikävään sävyyn esitetyn vastauksen. Ei, en itse asiassa vastausta, vaan hyökkäyksen. Muutenkin hoitopaikan rauha on järkkynyt. Ryhmiä on sekoiteltu, hoitajat ovat vaihtuneet: tenavankin ryhmästä uusiutui vuodenvaihteessa kaksi kolmesta hoitajasta. Alun ihastuksen jälkeen ihana punainen päiväkoti alkaakin näyttää todellisen minänsä. Joudun itse pian antamaan tilanteesta palautetta, mutta näin tehdessäni muistan sen hampurilaismallin.
Olen listannut joitakin epäkohtia paperille. En vain tiedä, mitä paperin kanssa tekisin. Järkevintä olisi ehkä haudata se jonnekin hyvin kauas impulsiivisten raivokohtausten ulottumattomiin ja unohtaa koko asia. Paperilla on huomio esimerkiksi siitä, etten tunne päiväkodin henkilökuntaa lainkaan. Uudet hoitajat ovat esittäytyneet etunimillä, mutta muuta en heistä tiedä. Herttinen, jos hankkisin lapselle hoitajan kotiini, tietäisin melkein hänen rintaliiviensä koonkin. Minusta on yhtäkkiä vaivaannuttavaa jättää lapsi "ventovieraiden" hoitoon. Tuntuu, että jopa tieto siitä, onko hoitohenkilökunnalla lapsia, on relevantti tieto. Puhemiehet ja hallituspuolueet sikseen, luottamuspulani kohdistuu päiväkodin henkilökuntaan. Kaikilla kasvatusalan ammattilaisilla on jo karvat pystyssä, eikö? "Tuo on taas NIITÄ vanhempia!".
Viikon toisen ahdistukseni aiheutti Ella ja Aleksi. Olen vältellyt neljä ja puoli vuotta kaikenmaailman Frööbeleitä, Kengurumeininkejä ja tätäkin parivaljakkoa - ylipäänsä kaikkia lastenpumppuja. Ärsyttäviä rallatuksia. Tenava on välttynyt siinä samalla kuulemasta mokomia, ja halusi viime syksynä Kengurumeiningin keikaltakin kotiin kesken kaiken, jolloin arvelin vain, että lapsi on perinyt äitinsä maun musiikin suhteen. Sitten tänään keskustelimme päiväkodista palatessamme siitä, mitä biojäteastiaan saa laittaa. Tenavan listattua: "sellaiset ruskeat, pilaantuneet omenat ja mätämunat" laulelin bussista astuttuamme Ronnie James Biojäteastian (joka on ehdottomasti paras kuulemani nyky-lastenlallatus) kertosäkeistön, ja siitäkös se riemu repesi. Ronnie James Dio... anteeksi Biojäteastia piti kuulla heti Pikkukakkosen jälkeen, ja monta kertaa. Youtuben sivupalkin linkeistä piti sen jälkeen kuunnella läpi ainakin puolet Ellan ja Aleksin koko tuotannosta; Kakkaa lumella ainakin kolmesti. Voi sitä naurunremakkaa! Sillä välin minä koin sivummalla huono äiti -fiiliksiä, kun olin pimittänyt lapseltani moisen ilonlähteen monen vuoden ajan. Pyhästi lupaan jatkossa a)hankkia korvatulpat ja b)antaa tenavan kuunnella jopa Yöjunaa Rovaniemelle ihan niin monta kertaa päivässä kuin se tuntuu tarpeelliselta.
