Keittiön pöydällä on kokoa noin 2 metriä kertaa 1 metriä - ja se on viime viikot ollut täpösen täynnä kirjoja! Yksi vaihe elämästäni on viimein päättymässä kesäkuun alkupuoliskolla, ja viimeiset työntäyteiset viikot sen eteen ovat meneillään. Kesken on vielä aimo pinkka hommia, muutamia kymmeniä sivuja tekstejä raportoitavana, TIETENKIN ruotsin suullinen koe suorittamatta (saving the best for last) ja armonaikaa venytetty niin pitkälle kuin mahdollista.
Kahdet opinnot, työn ja usean vuoden yksinhuoltajuuden yhdistäminen ei ole aina ollut helppo yhtälö. Minua on siunattu maailman ihanimmalla tenavalla, joka on kuitenkin joutunut liian usein kuulemaan lauseen: "oota vähän, äiti tekee tän yhden koulujutun vielä tästä". Jos olen itse joustanut perheen, työn ja opintojen ristiaallokossa, niin on se joustanut tenavakin. Meillä on oikeasti käyty keskusteluja, joissa yhdessä pohdimme sitä, minkä vuoksi äiti opiskelee, ja miksi pieni tehtäväntekemisrauha on joskus tarpeen. Ei kuusivuotiaan pitäisi joutua käymään sellaisia keskusteluja, joissa pohditaan koulutuksen merkitystä tulevaisuuden toimeentulolle. Toisaalta, meillä ne on viety sille tasolle, että on jatkossa kivempi sitten ostaa kauko-ohjattavia mönkkäreitä, jos saa nämä tutkinnot tästä päätökseen ja on työmarkkinoilla helpommin kaupattavaa riistaa.
Periaatteessa rakastan opiskelua. Siitä osoituksena tulen syksyllä jatkamaan seuraavan tutkinnon parissa. Siinä vaiheessa tenavakin on siirtynyt oman oppivelvollisuutensa pariin, ja kun omassa takataskussa on jo tutkintotodistus, voi tulevat opinnot ottaa enempikin harrastusmielessä. Joku neuloo, joku ompelee, joku harrastaa tankotanssia. Meikäläinen opiskelee harrastuksenaan, todennäköisesti eläkeikään astika.
Valmistumispäivänä juhlin, paitsi omaa rutistustani, myös tenavan elämän normalisoitumista hektisen viimeisen vuoden, eritoten, jälkeen. Kesäkuussa tämä on ohi, ja pääsemme viimein palaamaan elämään, jossa on aina aikaa iltasaduille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti